https://www.facebook.com/1621278481460303/

Rambo Staffi - skeittaava koira, Tampere (2024)

29/11/2024

Karkasivat Pariisiin. Jättivät mut kotia. Väitin ettei haittaa. Ihan yhtä kivaa kotona, kuten näkyy. Tartte sinne asti lähteä.. Oui.

24/11/2024

Tarina siitä, kun kakkahätä ja kilpakosija yllättävät yhtä aikaa kesken treffien.

Perjantaina oli tiibetiläisrouvan syntymäpäivän vastaanotto. Kävin herrasmiehenä noutamassa Matamin kotiovelta. Ehdotin juhlapäivän alkuun romanttista päiväkävelyä kauniin talvisissa maisemissa. Vanha rouva oli mielissään. Eläkeläisparin tavoin puimme samansävyiset tuulipuvut ylle ja suuntasimme lenkkipolulle.

Lähdimme yhdessä kiertämään läheistä puistoa. Palvelusväki seurasi huomaamatta takanamme, kuten aatelisarvon omaavan henkilön seurassa kuuluukin.

Siinä rinta rinnan lumen huurtamia puunoksia ihastellessamme mulle iski taas kauhea kakkahätä! Hitto, iskä aina tästä varottaa. Olis pitäny käydä kotona!

Matamin tuijottaessa lumoutuneena lumihiutaleista kimmeltäviä koivunlatvoja, minä lyhensin vaivihkaa askeltani. Kun Matami kulki flexinmitallisen edellä, päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja hipsiä pusikkoon. Loin äiskään totisen katseen. Varmista selusta? Äiskä nyökkäsi. Se jäi tien reunaan vartioon ja minä kiiruhdin metsän laitaan.

Pensaanreunaa totisena tampatessani, yskähti äiskä kuuluvasti. Jähmetyin aloilleni. Sivusilmällä huomasin, että tiibetiläisrouvan askel kävi kuin Singeri. Yritin siinä kyykkypaskalla kurkotella sieltä pensaan takaa, että minne sillä Matamilla oikein tuli hoppu.

Sitten näin sen.

Arvokkaasti harmaantunut pikkumusta herra lähestyi tiibetiläiserouvaani hidastetuin liikkein kuin elokuvasta - pitkä takatukka talviviimassa hulmuten. Kaikenlisäksi sillä oli vielä samanlainen huiskuhäntä kuin Matamilla.

Kilpakosija. Perkele.

Nyt tuli kiire. Ei olisi soveliasta näyttäytyä kilpakumppanilleen housut kintuissa, se laskisi oitis uskottavuutta! M***a olin jo ehtinyt kyykätä, joten paluuta ei enää ollut.

Siispä punnasin minkä kerkesin. Hitto kun tämäkin on niin hidasta hommaa tällä ikää! Toimituksen lähestyessä loppuaan, valmistauduin jo juoksuun. Jos Matami ehtisi huomata poissaoloni, voisin aina väittää, että kävin vain metsänlaidalla varmistamassa ettei siellä ole karhuja. Pitäisi muistaa pullistella rintakehää sitä kertoessa. Jos taas kilpakosija epäilisi sanojani, voisin lisätä ajaneeni sen karhun matkoihinsa! Tai kaksi. Ainakin kaksi karhua oli, jos joku kysyy.

Kyllä, testosteronisen varma suunnitelma.

Sain vihdoin toimitukseni tehtyä! Matamin nenä lähestyi jo uhkaavasti mustan herran hännänalusta. Pinkaisin juoksuun! Äiskä ei edes huomannut kun kiidin hangessa sen ohitse, kunnes kuului naps - ja matkani loppui kuin seinään! Epäuskoisena tuijotin flexinnaru kireällä äiskää. Mitä hittoa äiskä?! Meidän piti pelata samassa tiimissä! Mennään nyt jo, ennenku on liian myöhäistä!

Vilkaisin Matamia, jonka nenä oli jo uponnut toisen harmaisiin perskarvoihin. Nyt on paha! Yritin hammasta purren hinata äiskää eteenpäin hangessa, m***a siellä se pisti tukevassa haara-asennossa vastaan ja kaivoi vain taskujaan! Onneksi Matami ei ollut vielä huomannut, etten ole paikalla.

Sitten äiskä sen teki.

Pitkin lumisten hankien pintaa raikui koko puiston mitalta äiskän kuuluva rääkäisy "ONKO KELLÄÄN KAKKAPUSSIAAAA?!"

Linnut lopettivat laulunsa. Olen melko varma, että viereisen tien liikennekin seisahtui. Tai sitte se oli vaan se punainen liikennevalo. Anyway. Pysäyttävä hiljaisuus.

Äiskän huudon kuultuaan, niin Matamin kuin mustan kilpakosijanikin päät kääntyivät hitaasti meitä kohti. Tai siis minua kohti. Ja takavasemmallani häämöttävää höyryävää uunituotetta torttua.

Halusin vajota maan alle. Nyt ei enää mitkään karhujutut auttaisi.

Tuijotin kiusaantuneena, kun Matamin palvelusväki alkoi kaivaa pinkkiä pussia taskustaan. Sitten musta huiskuhäntä lähti itsevarmoin askelin minua kohti, jättäen Matamin taakseen.

Äiskä alkoi kelata minua vierelleen kuin affenta virvelissä. Saatua vihdoin mut polvensa viereen, vedin minä poika keuhkot täyteen ilmaa ja pullistin rintani suureksi. Pidätin rinta rottingilla henkeä, kun itsevarma pikkumusta siirtyi ilmekään värähtämättä taisteluetäisyydelle.

Lopulta päädyimme tilanteeseen, jossa tuijotin kilpakosijaani silmästä silmään. Äiskän kouraan ojennettiin kakkapussi. Musta kakkapussi. Kilpakosijani kakkapussi. Minun kakalleni. Kakalle, jonka päästin kesken treffien. Hetkenä, jona minun olisi pitänyt seistä oman tiibetiläisrouvani rinnalla. Näyttää komealta. Itsevarmalta.

Kesken tuijotuskisan, pikkumustan tiukka katse kuitenkin rentoutui äkisti. Tilalle tuli rento hymy. Kaksi harmaata silmää kapenivat iloiseksi juoviksi. Hämmennyin.

Multa alkoi jo happi loppua, joten oli pakko puhaltaa keuhkot tyhjäksi. Haukoin happea ja vedin kylmää pakkasilmaa nenän kautta sisään. Paskanhajuni seasta haistoin jotain muuta. Parfyymin. Ikätoverin parfyymin. Naisen tuoksun.

Ei hitto tämä mikään alfauros ollutkaan! Vaan iäkäs rouva naapurikorttelista. Vanha vuosikerta haisi jo kymmenen kilometrin päähän. Tai ainakin tähän mertin päähän nyt kun olin vihdoin vetänyt henkeä sisään.

Kivi vierähti sydämeltä. Ainoat kuumat jutut näiden kahden iäkkään huiskuhännän välillä tulevat olemaan tämän naapuruston juorut!

Kiitimme auttavan käden ojennuksesta ja toivotimme hyvät päivänjatkot.

Yritin kasata itseni ja kävellä mahdollisimman itsevarmoin askelin takaisin tiibetiläiserouvani luo. Hänen rinnalleen saavuttuaan mainitsin ohimennnen vielä jotain siitä karhusta, m***a Matami vain tuhahti ja tuumasi nenä pystyssä, että ens kerralla kannattaa varmaan ottaa jätesäkki mukaan jos aikoo karhunpaskoja kerätä metsänreunasta kesken treffien.

Vähin äänin kävelin pää painoksissa Matamin vierellä takaisin kohti rouvan linnoitusta. Matami kulki määrätietoisena edellä.

Ennen ulko-ovea päätin kuitenkin yrittää teipata itsevarmuuteni sirpaleet takaisin kasaan. Huikkasin rouvalle, että sisällä saattaa odottaa ovenpielessä pieni syntymäpäivämuistaminen. Matamin ilme kirkastui oitis. Huh! Ei ollut peli vielä menetetty. Kipaisin askeleen pari edelle avaamaan arvon rouvalle ulko-oven.

Ulkotamineet riisuttuaan, Matami kiiruhti vaaleanpunaisen yksisarvisentaljan päälle asetetulle valtaisuimelleen odottamaan. Puki vielä vaaleanpunaisen juhlahatunkin ylleen.

Tyytyväisenä kiikutin syntymäpäivälahjan rakkaalleni. Ja valtakunnassa oli taas kaikki hyvin.

Ps. Kurkkaa kommenteista mitä annoin Matamille lahjaksi!

20/11/2024

Jari perkele - töhrinyt meidän rappukäytävän ikkunat! Onko muualla päin Suomea havaintoja moisesta vandalismista? Todistusmateriaalia kerätään kommenttikenttään, syyte jo vireillä. Viimeinen varma näköhavainto Tampereella 20.11. klo 22:28. Jaa tämä julkaisu, niin saadaan Jari mahdollisimman nopeaa kiinni ja vastuuseen!

17/11/2024

Big thanks. Koiran kokoinen kiitos. Tommosen äiskä sai kun tiibetiläisrouvan palvelusväki vihdoin kotiutui sieltä etelän auringosta. Toki Matamin kohdalla kyseinen kokomääritelmä ei onneksi meinannut matkalaukullista äiskän lempparisuklaata.

Tuo muutaman päivän mittainen tutustumismatka tiibetiläiseen sielunelämään sai äiskän katsomaan maailmaa vähän eri näkövinkkelistä! Tässä muutama huomionarvoinen oivallus jaettavaksi arvon somekansalle:

💎 Koirankakat on paljon kivempi kerätä vaaleanpunaiseen kakkapussiin, uskokaa pois

💎 Neljäkiloisenkin pölyhuiskun sisällä asuu leijona, kysykää vaikka yläkerran 60 kiloselta mastiffilta

💎 Maanrajasta tähystettynä maailma on aika jännittävä paikka. Kelatkaa nyt jos ihmistä vastaan vyöryis kerta toisensa jälkeen kerrosalon kokoisia paikallisliikenteen paholaisia puhaltaen joka kerta ohittaessaan mukanaan tornadotasoisen ilmavirran, joka saa omat jalat nousemaan viisi senttiä maanpinnan yläpuolelle

💎 Pimeällä lenkkeillessä on käytettävä otsalamppua, koska lenkkitossun kokoinen koira on pyrittävä pitämään spottivalossa jottei se mene taluttajaltaan kokoajan hihnanpäässä hukkaan

💎 Vessassa on käytävä ovi avoinna, koska tämän kokoluokan suur..tai siis pienherttua ei välttämättä saa ovea itse auki kesken palvelusväen lakisääteisen istunnon posliiniastialla

💎 Universumin lakien mukaan näin söpön koiran pitäisi painaa paljon enemmän kuin muutaman kilon, sillä kuka nyt pystyisi vastustamaan jos tällaiset silmät tapittavat ruokapöydän alta suoraan sieluun joka kerta kun laitat haarukan omaa ääntä kohti. Kattokaa ny noita 🥺

Kuulostiko jokin näistä äiskän empiirisen tutkimuksen tuloksista kenties sinulle tutulta? 🧐

10/11/2024

Ette usko! Mut karkotettiin koko viikonlopuksi iskän kans Pohojammaalle ja ny ku pyhäehtoona kotiuduttii takaasi Tampereelle niin ei äiskää näkyny missää! Oli vähin äänin pakannu kimpsut ja kampsut ja suunnannu salaa kohti tiibetiläisruovan valtakuntaa! Minun tiibetiläisruovani valtakuntaa! Rekryttiin kuulemma sijaistamaan Matamin palvelusväkeä siksi aikaa, kun vakituinen hovihenkilökunta on lomautettu Epsanjan auringon alle.. Olen aivan poissa tolaltani näistä järjestelyistä! Miksen minä päässyt etelän lämpöön! Mistä voi hakea niitä lomakorvauksia?

01/11/2024

Saatiin vissiin Tampereelle sit koko talven lumet kerralla! Riittikö muille olleskaan? Pistäkää kuvia ja paikkakuntia tulemaan!

Meidän ensilumi-kuva otettu puolilta päivin tänään 1.11.2024.

27/10/2024

No ny se iskä tuli kotiin ❤️ Ette kyl arvaa missä oli?! Vinkkinä mun tuliaiset 🏒 Kommenteissa todistusmateriaalia jonset usko!

25/10/2024

Siis miten pitkä voi työpäivä olla.. 🙄 Lähti 13 päivää sitte 🧐 Täytyy tehdä vahtivuorot, ni ei tartte molempien täs istuu odottamas. Kumpihan ehtii ekku kainaloon, tuleekohan kinaa? 🤔

20/10/2024

Ei oo kaikilla omaa varista aamulenkillä seuranaan!

Tässä on Rääky.

Rääky on tämän kevään poikasia. Se asuu tuossa meidän lähipuistossa. Sen porukat on asunu siinä jo useamman vuoden. Niillä on pesä puiston toisiks korkeimman kuusen latvassa, joka näkyy meidän kodin ikkunasta.

Rääkyn iskän nimi on Kraakku.

Kraakkuun tutustuttiin viisi vuotta sitten keväällä. Meistä ei tullut heti kavereita, sillä se yritti toistuvasti hyökätä meidän kimppuun! Tajuttiin kuitenkin lopulta, että Kraakun vihamielisyys johtui pesintäajasta ja rajoittui sen pesäkuusen ympäristöön.

Kun vuosien varrella opittiin kuuntelmaan Kraakkua ja annettiin sille pesimäaikaan tarpeeksi tilaa, tuli meistä pikkuhiljaa ystävät. Varis on oikeasti viisas lintu. Tiesitkö, että variksen ajatuksenjuoksu on jopa 7-vuotiaan lapsen tasolla? Se kyllä tunnistaa ihmisen. Ja se tunnistaa myös koiran. Ja sillä on pitkä muisti.

Kraakku liittyy usein aamulenkillä meidän seuraan. Se seuraa meitä ensin kauempaa puusta ja lentää pikkuhiljaa lähemmäs ja lähemmäs, oksalle näköttämään. Viimeistään siinä vaiheessa Kraakku laskeutuu maan kamaralle, kun aletaan aamulenkillä leikkiä naminpiilotusta. Tarkkaavaisena se pomppii Rambon ympärillä ja tonkii kalanameja nurmikon seasta kuin mikäkin koira.

Alkuvuodesta Kraakku löysi puolison. Rouva Kraakku oli kuitenkin selkeästi varautuneempi meidän seurassa.

Kraakku ja Rouva Kraakku saivat keväällä kolme poikasta. Tänä vuonna Kraakku sitten esitteli poikasensa meille ekaa kertaa. Siinä missä muut koirakot sai kiukkuisen siiveniskun takaraivoon, päästi Kraakku meidät parin metrin päähän pällistelemään poikasiaan. Miten ihmeessä? No, me opittiin kuuntelemaan Kraakkua. Varis nimittäin kyllä kertoo, missä menee raja ja koska ei parane enää tulla lähemmäs. Kunnioitimme tottakai tätä, joten Kraakulla ei ollut enää tarvetta hyökätä kimppuumme poikastensa läheisyydessä.

Sitten niistä tuli meidän variksia.

Aamulenkillä me aina lasketaan löytyvätkö kaikki meidän varikset puistosta.

Alkukesästä pistettiin merkille, että yhtä poikasta ei enää näkynyt. Ei mennyt kauaa, kun sitten löydettiinkin se menehtyneenä puiston laidalta. Haudattiin se Ässän muovipussissa puiston roskikseen. Kuukautta myöhemmin Rouva Kraakku jäi auton alle. Hän sai saman hautapaikan kuin poikansa.

Nykyään puistossa elää vain Kraakku ja kaksi tämän kevään poikasta. Toinen poikasista on ihan oma persoonansa. Kun se ei vielä osannut lentää, liittyi se usein puiston sorsalaumaan isänsä ollessa ruuanhakureissulla. Siellä se taapersi sinisorsien perässä puistossa ja kerjäsi niiltä suu ammollaan ruokaa. Välillä poikanen myös nukkui sorsaparven keskellä.

Se oppi lentämään paljon myöhemmin, kuin veljensä. Ihmekös tuo, jos hengaa päivät pitkät sorsalaumassa. Aluksi seurattiin sen räpiköintiä vähän huolissaan. Se ei selviäisi talvesta, jos ei oppisi lentämään. Hienosti se on kuitenkin syksyn saapuessa kasvanut ja lentokykykin alkaa olla jo enemmän variksen tasoa kuin pullasorsan.

Molemmat Kraakun pojat osaavat jo itse hankkia oman ruokansa. Tämä yksinkertaisempi kaveri yrittää toisinaan kuitenkin edelleen rääkyä kovaan ääneen ruokaa isältään kuin pieni poikanen. Tämän vuoksi nimesimme poikasen Rääkyksi. Välillä Kraakku toki heltyy, m***a yhä useammin se koppasee jälkikasvuaan nokalla otsaan, jos yrittää tulla liian lähelle kesken aterian. Silloin Rääky muistaa, että se ei ole enää poikanen ja lähtee hankkimaan itse oman ruokansa.

Myös Rääky tunnistaa jo meidät. Sekin seuraa mielenkiinnolla, kun piilotan aktivoinniksi Rambolle nameja nurmelle. Tarkkaavaisena se on myös tajunnut, että käden heittoliikkeen lisäksi Rambo saa nameja suoraan taskusta. Aluksi isä-Kraakku ei päästänyt poikaansa liian lähelle Ramboa, vaan komensi sen odottamaan puussa. Poikasen varttuessa, antoi isä sen jo lähestyä meitä, m***a seurasi kuitenkin itse tilannetta aina läheisestä puusta. Vähitellen se on todennut, että kyllä se Rääky meidän seurassa pärjää eikä sillä ole hätää.

Rääky ei ole kuitenkaan yhtä välkky kuin isänsä, siltä puuttuu ainakin itsesuojeluvaisto. Eräänä päivänä se nimittäin seurasi opiskelijoiden mölkkypeliä melko lähietäisyydeltä ja heittoliikkeen nähdessään päätteli, että opiskelijatkin heittävät nameja nurmelle. Vieläpä paljon isompia nameja, nimittäin mölkkypalikan kokoisia. Rääky kieltämättä vaikuttaa hieman siltä, että sen päähän on saattanut joskus jokin kalikka kolahtaa..

Noiden meidän kaupunkivaristen elämää on ollut hauska seurata! Varsinkin Rääkyn seikkailuja. Varisperheestä on tullut meidän kavereita. Joka aamu kun kierretään puistoa, etsitään samalla meidän varikset. Silmä harjaantuu aika nopeaa löytämään nämä kolme, kun jo tietää millä katolla, puussa tai katulapmun yllä ne useimmiten majailee. Ja jos varikset ei heti osu silmään, rääkäisee Kraakku yleensä kuuluvan terveydyksen puiston halki ja toivottaa hyvät huomenet meille.

Ps. Kommenteissa kuva Rambosta, Kraakusta ja Rääkystä.

10/10/2024

Vähä vaikiaa tulkittavaa tää aamorin kieli.. Nii onko tämä ny sitä rakkautta, ku tyttö vahtaa sua lähietäisyydeltä syvälle silmiin? Hä?

03/10/2024

Rakkausrintamalla tapahtuu 🤎 Pohojammaalta on nimittäin alkuviikosta tehty muuttokuormaa tänne päin maailmaa ja VIHDOIN mun tiibetiläisrouva on saanut Mansen kansalaisuuden! Kunhan asettuvat kodiksi, niin vien Matamin heti Tammelan torin kautta Vaakon nakille ja sitä Pyynikin munkkia tapaamaan. Sitä ennen pitäis kuiteski valita täydellinen treffiasu! Joten kysynkin teiltä:

Mitä kannattaa pukea ylle eläkeläisrouvan hurmatakseen?

A. Kravatti
B. Rusetti
C. Ei mitään

PS. Kommenteissa kuva muuttovalmiista Matamista!

28/09/2024

Pili pili pom vaan sullekin. Se on syksy ny.

20/09/2024

Iskän herätyskello soi 04:30. Lähti työreissuun. Mulla oli ehkä vähä unihiekkaa silmäs viä sillo. Ja vissiin korvaski. Äiskän kans sitte aamukaffilla yritettiin muistella minne se iskä sanokaan lähtevänsä

Torinoon,
Tornioon vai
Torontoon?
Torella vaikea muistaa.

Tuleeko arvon somekansalle muita varteenotettavia vaihtoehtoja mieleen ennenkö iskän lento laskeutuu ja joudumme nöyrinä myöntää, ettei taaskaan oo ollu kuulo päällä.

13/09/2024

Tuore teslamies täällä terve! Son nyt kaks viikkoa patteriautoilua takana ja ekat tuhat kilsaa Yyllä mittarissa.

Täysin ongelmitta ei olla selvitty. Iskä ei nimittäin suostu pitämään teslalippistä päässään. Sen seurauksena äiskä sit tottakai kiusallaan laittaa mun lippiksen omaan päähänsä ku nousee julkisella paikalla autosta. Iskä sit kostaa äiskälle ohjelmoimalla äiskän penkkiin pieruäänen, niin että Tesla töräyttää kuuluvan paukun, kun äiskä kauppareissun päätteeksi avaa autonoven ja istuu alas.

Pientä kinaa on ollut myös perheemme uusista rooleista. Pelkääjän paikka on ollut ymmärrettävistä syistä vähemmän suosittu viime aikoina ja toisinaan kuskinvirka onkin pitänyt ratkaista kivi-paperi-sakset -ottelulla. Itse olen onneksi saanut kaikessa rauhassa olla perämiehenä, eikä kukaan ole karehtinut mun paikkaani takakontissa. Ainakaan vielä.

Paljon puhutusta ajosädeahdistuksestakaan ei olla onneksi kärsitty. Tällä Teslan Model Y:llä kun pääsöö jopa sen 500 kilsaa täysillä pattereilla, ennenkö tarttee kytkeä töpseli sen takarööriin uusiks. Arvioitiin akun täyteen lataamisen maksavan keskimäärin semmoset 10€.

Vaatiihan tää sähköautoilu joo vähä enemmän ennakointia, m***a onneks auto on itsessään niin älykäs, ettei se sähkö pääse yks kaks yllättäen kesken matkan loppumaan. Että ei se niin vaikeaa oo. Toki joillakin se ketsuppikin loppuu aina jääkaapista ennenkö tajuaa ostaa uuden. Ei tää sähköautoilu siis ihan kaikille kuitenkaan sovi.

Ps. Iskää ei kuulemma myöskään saa kutsua teslamieheks. Joten meidän perheessä on sitten vain kaksi teslamiestä - minä ja äiskä. Äiskän teslamieskuva kommenteissa, kun en antanu sille ruutuaikaa.

05/09/2024

Iskä sai päättää merkin.
Äiskä sai päättää värin.
Minä sain.. No, lippiksen.

01/09/2024

Uutisia rakkausrintamalta!

Kävin loppukesän Pohjanmaan reissulla jälleen treffeillä tämän upean tiibetiläisrouvan kanssa

25/08/2024

VAROITUS!

Pirkanmaan koirauimalassa nähty piraija! Altaaseen vain omalla vastuulla 🆘 Tai sitten uimaope Kaisan kanssa, jos jänskättää liikaa 💙

Terävähampaisen vesipedon ikuisti IDA photos 📸

21/08/2024

Tuli aikasi lähteä. Nyt seikkailumme jatkuvat ilman sinua. Kiitos yhteisistä vuosista Ford Mondeo, uljas seikkailuautomme.

Neljä kesää se on uskollisesti kuljettanut meitä ympäri Norjaa, yhteensä n. 16 000 km edestä.

Moni on saattanut saada aluksi kuvan, että reissaamme kesät Norjassa jollain katumaasturilla. Yöpaikkamme kun löytyvät yleensä kallion jyrkänteeltä tai kivikkoisen meren rannalta. Paikoista jonne ei kukaan edes kuvittelisi tietänsä raivaavan normaalilla henkilöautolla. Tai ainakaan kukaan, joka autoaan arvostaa. Meidän leirikuvissa ei koskaan muita näy. Eikä siellä oikeasti muita olekaan. Muut nimittäin parkkeeraavat autonsa asfaltin tasoittamille parkkipaikoille sen vuoren juurelle. Samaan aikaan me ajellaan vuoren huipulle ja lopuksi edetään Foortilla mönkijän jälkiä pitkin pöpelikön läpi jyrkänteen reunalle. Näin löydämme tiemme niille upeimmille näköalapaikoille, jossa saamme viettää illan ja yön ihan keskenämme. Paikkoihin, jossa olemme vain me. Ja meidän Norja.

Uskollisen menopelin ohella Foorti on noilla reissuilla tarjonnut meille kolmelle myös yösijan. Siinä saa muuten jo autolla olla kokoa, kun kahden-kolmen viikon reissua varten tyhjennetään oikeasti se puoli asunnollista tavaraa sen sisuksiin ja lisäksi kyytiin täytyy mahtua kaksi ihmistä sekä koira, häkkeineen päivineen. Puhumattakaan, että reissun päällä sen kodin irtaimiston on mahduttava auton sisään myös niin, että siellä pystyy takana kolme seikkailijaa makaamaan päivän päätteeksi pitkin pituuttaan 120 cm leveällä patjalla. Aika hyvin autolta, joka ei ole edes farmari! Jos siis ajattelit Ford Mondeon olevan pieni auto, niin erehdyit pahemman kerran. Se on kaikkea muuta. Se on seikkailuauto.

Parin viime reissun ajan retkikuntamme on kuitenkin tiedostanut sen, että tänä kesänä Foorti saattaa oikeasti levitä kesken reissun. Onhan se seikkailujemme ansiosta melkoisella kulutuksella ollutkin. Kilometrejä sillä on mittarissa jo lähemmäs 400 000 ja ikääkin on jo yli 17 vuotta.

Olemme melko varmoja, että meidän Foorti kantaa sähkövikojen maailmaennätystä.

Tämän tästä sen mittaristosta katoaa välillä kaikki valot. Tuo vika on onneksi korjattavissa napakalla nyrkin iskulla kojelautaan. Toisinaan se on väittänyt myös ajoneston olevan päällä, m***a nätisti se on joka kerta siitä huolimatta lähtenyt liikkeelle. Foortin erikoistaito on se, että sen radiosta pystyy päättelemään hyvin päivän sään! Se nimittäin kytkee radion itsestään päälle ja pois ja päälle ja pois aina lämpöasteiden ollessa nollan molemmin puolin.

Foortilla on nykyään myös jo tutuksi ja turvalliseksi muodostunut ominaisäänensä. Sen epätasainen käynti ja löysyyttään pärisevät moottorin kiinnikkeet ja kynnyslistat kertovat jo kaukaa, että täältä tullaan. Vähän melodiaa virittääksemme, liimasimme ennen tämän kesän reissuamme näppärästi parit kynnyslistat takaisin paikoilleen pikaliimalla. Juuri ennen tämän kesän reissuamme se alkoi laulella vielä uutta hälytysääntä. Sisukkaasti se meille väittää, kuskin oven olevan auki. Tämän johdosta se sitten vinguttaakin sireeniään kovaa ja korkealta aina ensimmäiset kymmenen metriä, kun sen polkaisee vauhtiin. Tuo avonaisen oven ilosanoma siinä ruudussa sitten lukeekin 24/7 eikä siinä tämän vuoksi näy esim. kellonaika. Puolet ikkunoista ovat myös käyttökelvottomat, sillä niitä ei saa enää auki.

Yhdessä asiassa Foorti on kuitenkin rautaisessa kunnossa - ruostetta siinä nimittäin on vain juuri ja juuri nimeksi asti! Tässä seikassa se pesee kyllä monet samanikäiset lajitoverinsa. Monella nuoremmallakin Mondeolla ruosteenruskea puskee jo näkyvästi läpi useammasta lonkasta.

Tuoreimpana jekkuna meidän Foortista hajosi Norjassa sitten koko auton keskuslukitus! Tämä kieltämättä tuotti reissun päällä hieman haastetta, kun auton ovet täytyi lukita useasti päivässä. Käytännössä tämä toteutettiin kömpimällä ensin kuskin ovesta sisälle ja ryömimällä vatsallaan tiensä takaovien kahvojen kohdille kodin irtaimistosta kasatun vuoren päällä. Mainittakoon vielä, että peräkonttiahan ei tosiaan saa lukkoon enää ollenkaan. Peräloosteri oli sitten siis lukitsemattomana koko kesän Norjan leiripaikoilla. Kuten myös tällä hetkellä täällä Tampereen keskustassa.

Lopuksi houkuttaisi kertoa, kuinka Foorti sammui Norjan serpenttiinitielle ja kuinka lykkäsimme sen jyrkänteeltä alas ja, että se makaa nyt jäämeren pohjassa krottien syötävänä. Sitä en ikävä kyllä kuitenkaan voi kertoa, sillä todellisuudessa Foorti toi jälleen meidät turvallisesti takaisin kotiin. Todellisuudessa se ei ole vielä kertaakaan jättänyt meitä tien reunaan. Se on myös päässyt joka vuosi katsastuksesta läpi, muutamilla pienillä korjauskehotuksilla (jotka tosin olemme ehkä saattaneet unohtaa toteuttaa).

Helpollahan Foorti ei reissuillamme ole päässyt ja voisi sanoa, että meidän käytössämme se on myös tietoisesti ajettu loppuun. Niinpä tämän kesän Norjan reissun jälkeen päätimme, että on tullut sen aika.

Tälläisen muistokirjoituksen päätteeksi olisi väärin jättää sanomatta, etteikö tuota autoa tulisi ikävä.

Jää hyvästi Ford Mondeo, maailmaa nähnyt ja hyvin palvellut ystävä.

Rambo Staffi - skeittaava koira