30/09/2023
Taru beauceronin synnystä
On vuosi 1606, Anthelme Pivoine saapuu kotiinsa iltahämärissä. Tänä syksyisenä aikana sää ei ole kaunis eikä liioin äärimmäisen huonokaan. Anthelmella itsellään ei ole suurta surua muttei juhlaakaan, mieliala hänellä vaihtelee ilon ja melankolian välimaastossa.
Sivuttainen rauhallinen länsituuli puhaltaa suolaista ja märkää ilmaa. Se työntää edellään suuria järkälemäisiä pilvimassoja, mitkä hohtavat suuren pyöreän kuun keltaisesta loimotuksesta. Kuu loimottaa lammen päässä leppäpuiden takana.
Anthelme Pivoine palasi kotiinsa kuraisena, ahdistuneena ja väsymyksestä pyörryksissä. Hänellä on liian suuret vaatteet, hän laahustaa jalat maata viistäen ja on aivan maan värinenkin, harmaa ja väritön. Hän muistuttaa enemmän muodotonta vaateläjää kuin miestä. Se ei kuitenkaan estä kuluneen vuoden muistoja palaamasta hänen mieleensä. Viimeiset kuukaudet pystyy tiivistämään yhteen ainoaan sanaan, tämä sana on sade. Sadetta kynnöksille, sadetta heinänteolle, sadetta viininkorjuulle. Tämän vuoden viinisato oli kypsynyt näissä olosuhteissa, siksipä rypäleet suorastaan pursuivat vettä. Tämä tiesi sitä, että liika vesi saisi aikaan vain todella huonoa viiniä.
Kuningas Henri oli antanut ylellisen käskyn, minkä mukaan jokaisen alamaisen täytyi sunnuntaisin syödä keitettyä kanaa. Anthelme poloisella kun ei ollut edes varaa kunnolla ruokkia poikaansa Romainea, tytärtänsä Jeanettea ja Jeanne-vaimoansa, joka parhaillaan odotti kolmatta lasta. Talossa ei ollut minkäänlaista ravintoa jäljellä, tuntui mahdottomalta säilyä hengissä seuraavaan sadonkorjuuseen saakka.
Yrittäessään saada kaivettua ylös sekavia ajatuksiaan ajatustensa syvästä rotkosta Anthelme saapui kahden tien risteykseen. Toinen tie, joka johti Mansiin ei ollut kelvollinen edes kulkuneuvoille. Nuorempana hän oli mennyt tuohon suureen kaupunkiin, m***a kaupunki oli pelottanut häntä. Palattuaan hän ei ollut koskaan kääntynyt takaisin tai edes kokeillut, että uskaltaisiko mennä kaupunkiin päin. Toinen tie vei Saint-Gatieniin, mikä oli lähin kylä. Tämä tie näytti mutaiselta ja kärrynpyörien jäljet olivat siinä muuttuneet jännittäviksi pieniksi kastanjanruskeiksi puroiksi. Anthelme joudutti askeleitaan hyppiessään aina vaan suurempien lätäköiden yli. Samalla hän huomasi jotain hyvin outoa.
Risteyksen muodostamassa kohdassa molemmat polut paisuivat kummuksi mihin oli kauan aikaa sitten pystytetty ristiretkien muistoksi risti. Vuosisatojen saatossa ruoste oli rapistanut sitä, tuuli tuivertanut mennessään saaden sen romahtamaan ja vääntymään sijoiltaan mutaiseen ojaan.
Talonpojan näköinen hahmo lähestyi, m***a lähestyessään se muutti muotoaan. Se oli huomattavan suuri noustessaan vanhaa maaperää ylös, enää vain hieman ihmistä muistuttavassa muodossa. Hahmo loisti hieman ja aivan yht’äkkisesti tuli pimeää. Tuolla hahmolla oli musta asu ja punainen suuri viitta liehui hieman tuulessa. Anthelme näki kuinka suuri haarautuva ja terävä häntä heilui raivoisasti maassa tämän oudosti käyttäytyvän olion jalkojen juuressa.
Piru…
Hänellä ei ollut enää epäilystäkään, se oli kuin olikin itse Paha. Anthelme oli nähnyt tästä paljon kuvia erehtyäkseen. Pelko ei elänyt tuona aikana, jumala ja piru esiintyivät päivittäin sanomalehtien sivuilla.
Anthelme jäi seisomaan jähmettyneenä paikoilleen enemmän uteliaisuudesta kuin kauhusta. Hän odotti mitä tämä ilmestys aikoi. Voimakas ja metallinen ääni kiiri ilmoille hahmosta päin.
”No, Anthelme, kuinkas asiasi ovat?”
No ne olivat todella huonosti, se oli ainakin varmaa. M***a se oli uskomatonta, että piru tiesi asian laidan.
”Asiani ovat huonolla tolalla, todella huonolla.. M***a, m***a mistä te tunnette minut?”
”Tiedätkös Anthelme, minä tunnen hieman jokaista ja olen ollut jo useimpien kanssa tekemisissä. Minä en ole niin pahaa sorttia kuin luullaan. Minulla on ehdottaa sinulle eräs järjestely.”
”Se kyllä hämmästyttäisi minua!” Anthelme huudahti.
”M***a kyllä” piru vastasi. ”Sinulla on tällä hetkellä vaimo ja kaksi lasta. Sinä et pysty ravitsemaan heitä kaikkia, saati tyydyttämään enää sieluasi millään. Vaimosi odottaa kolmatta lastanne mikä ei helpota tilannettanne yhtään. Ehdotan että vaihdat kolmannen lapsesi täyteen kellariin, täyteen karjasuojaan, täyteen kanalaan sekä mukavaan elämään kunnes olet kasvattanut viimeisimmänkin lapsesi täyteen ikään.”
”Lapsi! M***a enhän minä voi häntä vaihtaa kanssasi!”
”M***a, tämä ei helpottaisi ainoastaan toisten elämää. Olet työskennellyt raskaasti koko elämäsi ajan, eikä sinulla ole edes popliinitakkia yllesi. Vuoden sisällä olet todennäköisesti kuollut jo nälkään. Toisaalta, mikäli hyväksyt ehdotukseni, olette kaikki elämässä jälleen kiinni tyytyväisinä ja suht rikkaina. Vaimosi on vielä nuori ja mikään ei estä teistä hankkimasta uutta lasta.”
”Ilmiselvästi, jos sitä noin ajattelee. Ehkä sitä voisi miettiä.. haluaisin aikaa miettiä tätä kaikkea. Onko tarpeellista kirjoittaa sopimusta?” Anthelme sopersi.
”Ei” – piru vastasi selkäpiitä karmivan naurun saattelemana. ”Minä merkitsen sinut lähtemättömällä tavalla väreilläni. Ne häviävät ainoastaan mikäli kunnioitat sopimustasi. Olen aina hyvä paholainen, annan sinulle kolme päivää aikaa miettiä. Tule samaan paikkaan tähän samaan aikaan ja muista etten siedä odottamista!”
Näiden sanojensa jälkeen piru katosi.
Anthelme oli kuin seinään törmännyt. Jos ei valoisuutta olisi ollut jäljellä vaihtuen pian yöksi, hän olisi uskonut nähneensä vain unta. Hän kääntyi lähteäkseen kylään päin hyvin sekavin ajatuksin.
Kun hän saapui kotiin, hän suuteli vaimoaan joka odottelikin jo. Vaimo oli ehtinyt jo huolestua Anthelmen myöhäisestä paluusta. M***a siitä ei keskusteltu, ei ollut enää syytä suurentaa päivittäistä harmituksen taakkaa. Lapset olivat jo nukkumassa, jäljellä oli hieman juurikaskeittoa. Mies istuutui pöydän ääreen ja söi vaimon pitäessä seuraa. Hän söi hitaasti, eikä hänellä ollut mitään sanottavaa. Hän tiesi millä hinnalla ruokaa oli edes sen verran pöydässä. Vaimo synnyttäisi tammikuussa, keskellä pahinta talvea. Tämä ajatus vallitsevassa köyhyydessä ei saanut Anthelmea yhtään levollisemmaksi...ja lapsen poisantaminen, vieläpä pirulle. Jos se olisi tyttö, ei siitä olisi niin suurta haittaa. Poika puolestaan kasvaa mieheksi ja miesten kädet ovat aina maatilalla tarpeen, Anthelme pohdiskeli mielessään.
He menivät maate, m***a Anthelme ei saanut nukutuksi. Kuten usein tuohon vuodenaikaan, päivä valkeni pikkuhiljaa. Aurinko pysytteli kauan horisontissa ja jos kaunis päivä oli tullakseen sitä arvosti aina vain enemmän. Anthelme nousi ylös ja pureskeli joitain edellispäivän tähteistä ennen työhön lähtöään. Piru saakoon pojan, hän ajatteli mielessään.
Kolme päivää ja kolme yötä kuluivat tuskastuttavan hitaasti. Kun määräaika oli käsillä Anthelmea painoi surun raskas taakka. Aamuaurinko nouseskeli ja rikkoi vankan pilviharson tehden maaseudun taivaalle kultaisen kajastuksen. Oli tapaamisen hetki. Antehelme seisoi suuren kiven edessä, hänen kuvansa heijastui läheisen joen pinnasta. Kuvasta näkyi kuinka hermostunut Anthelme oli odottaessaan saatanallista kumppaniaan.
Kukkulan takaa ilmestyi sama loiste kuin aiemmin. Se kiinnitti ohikulkijoidenkin huomion. Kukkulan laelle muotoutui saatanan hahmo.
”No Anthelme, ehdotukseni ei tainnut olla sinulle yhdentekevä eikä jättänyt sinua kylmäksi!”
”Ei, vaikkakin olen päätöksestäni erittäin surullinen. Olen pakotettu tarttumaan tarjoukseesi, vaikkakaan en ole puhunut asiasta mitään vaimolleni. Otan henkilökohtaisesti vastuun siitä, että tuon lapsen sinulle pian sen syntymän jälkeen. Silloinhan saan taian kumotuksi.”
”Minä menen nyt” piru jylisi, ”m***a kuten sanoin, merkitsen sinut nyt väreilläni kunnes olet maksanut velkasi minulle!” Piru kohotti vasemman kätensä ja yön kalpeus ympäröi Anthelme Pivoinen.
Piru huusi vielä olkansa yli ”Tule samaan paikkaan ja samaan aikaan pian synnytyksen jälkeen!” kadoten pimeyteen kuten aiemminkin jättäen jälkeensä inhottavan kylmää ja kosteaa ilmaa.
Anthelme palasi ränsistyneen mökkinsä pihaan, m***a se näyttikin kauniimmalta kuin aiemmin. Katon harja, joka oli ollut jo vuosikausia länällään oli täydellisen suorassa, täytyi vaan uskoa mitä näki. Hän kuuli lehmien ammuvan lähellä, kolme isoa lihaisaa ja suurisarvista lehmää tungeksi lehmiaitauksen portista utareet täynnä maitoa. Niiden leukapielistä roikkui heinää, jota ne märehtivät hyvällä ruokahalulla. Talonpoika ei ollut uskoa silmiään, kun huomasi, että lato oli täynnä kuivaa heinää. Aiemmin sateiden kyllästämä lato tuntui nyt kuivalta muutenkin. Samalla, kun Anthelme ihmetteli heinän määrää kaksi pulleaa kanaa tepasteli pihalle. Niin pulleita kanoja hän ei ollut koskaan nähnyt. Ilo tuntui pursuavan joka paikasta – piru ei ollut valehdellut!
Anthelme näki Jeannen pyöreän mahan. Hän pyyhki käden heilautuksella pahat ajatukset mielestään.
Talvi saapui aiemmin kuin muina vuosina. Lunta tuli jo marraskuun alussa peittäen maan, talot ja puut. Kylmät tuulet nostivat lumen nietokselle Athelmen talon seinänpieliin. Jeannen maha kasvoi kasvamistaan.
Jouluna Anthelmen aiemmin köyhässä talossa oli juhlat, jollaisia siellä ei koskaan aiemmin oltu nähty.
Jeannen maha oli suuri ja pyöreä tammikuun päättyessä. Talosta ei puuttunut mitään, oli mahdollista tehdä runsaasti maistuvaa ruokaa.
Jeannen synnytystuskat alkoivat helmikuun toisena aamuna. Jeanne istui tuolissa niin kuin tuona aikana tavattiin tehdä synnyttäessä. Anthelme auttoi vaimoaan koko neljä tuntia kestäneen urakan ajan. Hän keitti vettä, pesi vastasyntyneen lapsen huolellisesti, itketytti sitä vähän saadakseen tämän hengityksen kulkemaan ja antoi hänet äitinsä huomaan.
He päättivät antaa pojalle nimeksi Joulu. Iloista tapahtumaa juhlittiin naapureiden kanssa.
Seuraavan päivän iltana Anthelme istui takkiinsa kääriytyneenä noiden samaisten kahden tien risteyksessä. Hän odotteli melkein yöhön kunnes piru saapui paikalle kelmeän valon kajastuksen saattelemana.
”Olen Anthelme sinuun hyvin tyytyväinen! Olet rehellinen mies. Missä on lapsesi, jonka olet minulle velkaa?”
”Hyvä piru, lapsi on kehtonsa lämmössä. En ole sinulle yhtään mitään velkaa!” Anthelme sanoi luottavaisella äänellä.
”Et yhtään mitään” piru huusi raivoissaan. ”Minä merkitsin sinut lähtemättömin merkein väreilläni ja ne pysyvät mikäli et pidä lupaustasi!”
Anthelme suoristi ryhtiään antaen takkinsa aueta, talonpojan jäntevä vartalo näkyi takin alta, mustat tuuheat viikset ja valkoinen suora hammasrivistö paljastui leveän hymyn myötä. ”Haluat ilmeisesti keskustella viimeisimmästä tapaamisestamme. Te teitte pienoisen virheen. Tuolloin langettaessanne taian olin itse suuren kiven takana ja taikanne lankesi kiven eteen tulleeseen koiraani.”
Piru kääntyi Anthelmeen päin ja näki kun suuri musta ja tulenpunainen –paholaisen värit omaava koira hyppäsi Anthelmen eteen. Se istui kiinni isäntänsä kylkeen ja näytti hymyilevän.
Anthelme jatkoi puhettaan; ”Istutit koiraani värisi ikuisiksi ajoiksi. Se oli alun perin epämiellyttävän harmahtava koira ja nyt siitä tuli mahtava. Sen sydäntä et voi piru saada koskaan, sillä sen omistaa sen isäntä, minä Anthelme Pivoine.”
Piru ei pitänyt yhtään asioiden saamasta käänteestä, siitä että oli itse tehnyt harmittavan virheen. Se huusi suoraa huutoa ”Koska sinä voitit, rankaisen sinua kaikilla mahdollisilla tuntomerkeilläni!” Se nosti vasemman kätensä koholle, salamat ja hirvittävät lieskat lensivät tulipallona pirusta päin, m***a Anthelme ja koira olivat jo juosseet pakoon hypellen siksakkia kivien välistä. Suuret harmaat graniittilohkareet sinkoilivat taivaalle pirun salamoiden voimasta.
Tätä uskomatonta historiaa puhuttiin pitkän aikaa tapauksen jälkeen takkatulien ääressä. Koira, joka oli onnistunut huijaamaan paholaista ansaitsi yleistä huomiota. Se eli onnellisena isäntänsä luona. Sen luo tuotiin narttukoiria läheltä ja kaukaa, sillä kaikki halusivat niin kuuluisan koiran jälkeläisiä. Mikä oli vielä kummempaa, kaikista jälkeläisistä tuli saman näköisiä värimerkkeineen päivineen.
Koska tapahtumat saivat paikkansa Beaucen maakunnassa, oli luonnollista, että näitä koiria alettiin kutsua Beaucen paimeniksi tai Beauceroneiksi. Ja kun vielä tarkemmin tutkitaan koiran takajalkoihin oli ilmestyneet pienet ylimääräiset käpälät- kaksoiskynnet, ei ulko- vaan sisäpuolelle. Piru ei ollutkaan niin kömpelö. Anthelmen ja koiran paetessa jalkaan osui joko kivenlohkare tai piru ehti saamaan jalasta otteen. Tuohon pirun koskemaan kohtaan kasvoi myöhemmin pieni haarauma. Tätä pientä tunnusmerkkiä kutsutaan vielä tänäkin päivänä.. ”pirulliseksi kohdaksi” tai paholaisen merkiksi.
