I lived my early life under the scorching sunshine of Crete, somewhere between the mountains and the sea. My motto was "my home is where my tail is". In my old age moving with 3 limbs had slowed me down so I had chosen the Agios Nikolaos marina-area, a nice quiet harbor with many restaurants to be my base. I even befriended a local fisherman who let me sleep in his boat whenever I wanted, but the
old man lived his own life and I mine. The world didn't treat me so well, but I didn't know any better. I even lost my paw to the act of some human. They probably found it amusing, but i did not. However, everything changed in June of 2016 when a stubborn girl took me and made me her own. In the beginning I was a bit uncertain, but thanks to my calm nature I became acquainted with her and set to live alongside her without any problems. We became inseparable,even tho she dragged me to many veterinarians witch I didn't like at all. However my health has been improved drastically so i quess its was a good thing after all. Now through my many experiences I have settled in Finland and have a place to call home. On top of that I even have my very own couch and two people in my pack who love me unlimitedly! Helsinki is a neat city because everyone is always ready to give me petting's. If you see me on my walks come and say hi!
----------------------
Moi! Kreikkalainen merikapu, katujen kasvatti ja tätä nykyään Suomeen muuttanut eläkeläinen. Synnyin ja vartuin jossain maan ja meren välissä, asuin pitkän ikäni Kreetan paahtavan auringon alla. Mun kotini oli siellä missä mun häntäni. Vanhimmalla iällä ei toi liikkuminen 3 raajalla oikein sujunut mutkattomasti, joten olin valinnut tukikohdakseni Agios Nikolaoksen Marina-alueen, mukavan rauhallinen sataman, rafloilla varustettuna. Sen verran olin kaveerannut erään paikallisen kalastajan kanssa, että sain mennä sen botskiin nukkuu, aina kun mieli teki. Se kuitenkin eli sen elämää ja mä mun. Ei toi maailma ihan kauhean hyvin mua oo kohdellut, m***a enhän mä tiennyt paremmasta. Jalkanikin menetin ihmisen toimesta, sille se oli joku hauska juttu vissin. Musta ei niinkään. Kaikki kuitenkin muuttui tuossa kesäkuussa 2016 kun yks likka tuli ja itsepäisesti vaan omi mut. Alussa mä olin vähän epäuskoinen, m***a rauhallisen luonteeni ansiosta kuitenkin tutustuin, tykästyin ja asetuin elää sen rinnalle ongelmitta. Meistä tulikin erottamattomat, vaikka se raahasikin mua hirveästi eläinlääkäreille, josta mä en sitten digannut yhtään. Olo kuitenkin parani hurjasti, joten kai se ihan hyvä juttu oli. Nyt monen mutkan ja kokemuksen kautta oon asettunut Suomeen ja mulla on paikka jota kutsua kodiksi. Kaupan päälliseksi oon saanut sohvan ja kaks ihmistä mun laumaani! Helsinki on siitä siisti kaupunki, että kaikki vastaan tulijat on aina valmiina antaa mulle rapsutuksia! Tuuhan moikkaa jos näät mut jolkottamassa!
