22/12/2021
Joillain tarinoilla on onnellinen loppu ❤Löytöeläinkodille saapui heinäkuussa 2021 Rautjärveltä koira, joka oli pyydystetty kiinni loukulla. Koira oli pidemmän aikaa liikkunut ympäristössä ja etsinyt ruokaa komposteista. Tämän seitsemän vuoden löytöeläinkodin pitämisen aikana meillä ei ole ollut vielä yhtään niin heikkikuntoista koiraa. Ensimmäinen ajatus oli se, että onko koirasta enää eläjäksi. Silmät olivat surulliset, m***a arka pilke koiran silmissä kertoi kuitenkin elämänhalusta. Ruokakin maistui. Koira oli luuta ja nahkaa ja piti aluksi varoa, että sen nälkiintynyt loisten turmelema elimistö ei saisi enemmän ruokaa kun se on kykenevä sulattamaan. Nimesimme koiran Otoksi. Alkuun Otto ei jaksanut lenkkeillä vaan se huojui eteenpäin sen verran, että sai tarpeessa tehtyä. Viikot kuluivat ja Otolle ruoka maistui. Oton elämänhalu ja reippaus alkoi lisääntyä pikkuhiljaa. Oton oma omistaja ei selvinnyt. Ihmisen julmuudesta kertoi Oton murtuneet kylkiluut sekä pitkä arpi kaulassa. Kaikesta tästä huolimatta Otto oli kuitenkin luottavainen tuttuihin ihmisiin.
Noin kaksi kuukautta kului: Otto oli saanut useamman kerran loishäädön, hänet oli rokotettu, kastroitu ja merkitty tunnistus sirulla. Otto oli valmis uuteen elämään. Kuitenkin pelotti, että uuden kodin löytyminen tulee olemaan pitkä tai lähes mahdoton prosessi sillä Otto ei ollut enää nuori ja Otosta oli nähtävissä vielä sen karu menneisyys.
Ihmeitä tapahtuu ja yhtenä päivänä soi puhelin, puhelimessa oli ystävällinen mukava nainen Järvenpäästä, Seija. Kuinka ollakaan, hän oli kiinnostunut Otosta eikä säikähtänyt mitään kertomaani asiaa. Kaikki kävi lopulta nopeasti ja syyskuussa eläintenhoitaja Noora pakkasi Oton tavaroineen autoon ja matka kohti Järvenpäätä alkoi.
Tässä Oton ajatuksia uuden kodin emännän Seijan tulkitsemana😀
"Eka aamu uudessa kodissa 6.9.2021 alkoi,
ette ehkä usko tätä, m***a mun takapuolen tutkimiseen!! Ei oo totta, mitä toi nyt tekee? Nostelee häntää ja tiirailee mun rektaalia!!
No nyt se soittaa johonkin ja keskiviikkona pitää mennä yliopistollisen eläinsairaalan pieneläinklinikalle tota vuotavaa anaalipaisetta näyttämään. Samalla tulee kai jotain piikkiä ja yleistarkastusta, taas! Ei jaksais millään lähtee, mä haluisin vaan syödä ja nukkua. Toi nainen selittää, että tää on kuulemma mun omaksi parhaakseni. Onkohan se totta?
No, sitten keskiviikkona, kun piti lähtee sinne lekuriin, ni mä tein lakon enkä menny autoon. Seija nappas mut syliin ja nosti autoon, tyyliin: ”tästä ei keskustella ja piste.”
Mun pelkokerroin ja stressitasot oli ihan tapissa ja tärisin hulluna koko matkan. Siel lekurissa mut tutkittiin, ultrattiin, katottiin hampaat ja punnittiin.
Kaikki oli olosuhteisiin nähden hyvin ja paino oli 22,5 kg. Se lääkäri sano, että vajaa 10 kg pitäis vielä saada lähinnä lihaksia, ei niinkään sitä läskiä. Se myös varoitti Seijaa siitä, että jos mun stressi yhtäkkiä lisääntyy/helpottaa, se saattaa käydä sydämen päälle. Se tasainen, pikkuhiljaa vähenevä jännitys ois mulle täs kohtaa se paras juttu. Ja ruoka ja niin paljon unta ku vaa nukuttaa.
No puoltoista viikkoo mä käytännössä vaan söin ja nukuin. Pikkuhiljaa se stressi lähti helpottamaan ja ilo sekä uteliaisuus vei voiton.
No Sabi ja W***y on kyl ottanu mut niin hyvin vastaan ja antanut rauhan silloin kun oon sitä halunnu. On tää muutenkin jo helpompaa, ku enää ihan joka asia tai ääni ei pelota ja mua voi jo koskea, kunhan näen sen käden, joka koskettaa.
Noi jotkin jutut on kyl ollut tosi vaikeita mulle. Seija esimerkiks laitto mulle valjaat, huijas autoon ja vei Järvenpään torille sen kavereita moikkaamaan! Se on kuulemma siedättämistä ja sosiaalistamista sekä vaivihkaista luottamuksen lisäämistä ympäristön suhteen.
No olihan se aluks ihan hirveetä, ku kaikki oli uutta! No sitten ku mä pikkuhiljaa rentouduin, ni sain palkaks kehuja ja snagarilta kylmän nakin.
Sen reissun jälkeen oon menny autoon ihan mielelläni ja oonkin aika paljon matkustellu, joko kaverin kanssa tai yksin.
Seija käyttää mua kahden viikon välein kynsien leikkuussa ammatikseen mm. kynsien kanssa touhuavalla eläinhoitajalla. Mun kynnet on päässy noin pitkiksi, ni se ammattilainen leikkaa niin kauan, että saa ilman verenvuodatusta oikeaan mittaan. Sen jälkeen Seija leikkoo munkin kynnet ite!
Täällä sisällä lempipaikkani on olkkarin sohva. Kesti 3 viikkoo kerätä siihen hyppyyn tarvittava rohkeus. Ihanaa, nyt mäkin voin mennä tohon sohvalle niinku muutkin, mä oon yksi lauman jäsen!
Lokakuun alussa käytiin Sabin ja Seijan kans Christelillä. Se on sellanen lääkäri, joka tekee akupunktiota. Se laitto mulle ja Sabille Librela-piikit.
Mun paino oli sitte 27,6 kg. Nyt ei enää välttis tartte tulla massaa, ettei musta tuu plösö!!
Sen Librelan mä sain siks, ku toi toinen takajalka ei toimi niinku pitäis. Se jalka tutkitaan ja katotaan voiko/onko järkevää sitä alkaa esim. leikkaamaan. Mä en halua mitään leikkauksia!! Siin oli ihan tarpeeks ku Ruokolahdella pallit veivät. Sekin oli naislääkäri, eikä nainen voi ymmärtää mitä on olla uros ilman palleja.
Tää on nöyryyttävää, m***a niin hirveen yleistä!
Vanhakin mä jo alan olla (7-10 vuotta arviolta) m***a sydän on ku nuoren uroksen ja leikkikin on alkanu hiljalleen maistua.
Musta ei oo ikinä pidetty niin hyvää huolta, kun mitä Kaskivaaran pääsin ja tän kodin myötä on pidetty. Löytöeläinkodin jengi oikeesti halus antaa mulle vielä mahdollisuuden elämään, vaikka olinkin Kaskivaaraan tullessani näyttäny kuulemma elävältä ruumiilta. Teidän rakkaus teki ihmeitä
